Professori Veikko Pietilä, Käytäntö - arkitietoisuus - maipulaatio. Suomen Mieneterveysseuran järjestämssä "Henkisen väkivallan " seminaarissa, Helsingissä 06.09.1979
Siinä Mielenterveysseuran henkisen väkivallan jaoksen laatimassa raportissa henkisestä väkivallasta, joka on asetettu tämän seminaarin lähtökohdaksi, luetellaan henkisen väkivallan toteuttamistapoja seuraavasti: "Henkisen väkivallan toteuttamistapoina voidaan pitää henkisen toimintakyvyn heikentämistä eli henkistä nujertamista, tietoisuuden kehityksen ehkäisyä, tietoisuuden rajoittamista ja harhauttamista, sosiaalista hyljeksyntää, häpeän, syyllisyyden ja ahdistuneisuuden tuottamista sekä uhkaavien mielikuvien käyttöä, kun uhkaaja ei toteuta tai ei voi toteuttaa uhkaa." Kuten esitykseni otsikko - "käytäntö - arkitietoisuus - manipulaatio" - antaa ymmärtää, tarkoitukseni on tässä tarkastella eräitä siihen henkisen väkivallan toteuttamistapaan liittyviä kysymyksiä, joka raportissa käy nimellä "tietoisuuden kehittymisen ehkäisy, tietoisuuden rajoittaminen ja harhauttaminen". En kuitenkaan tule tarkastelemaan sitä, mitä tietoisuuden kehittymisen ehkäisy sekä sen rajoittaminen ja harhauttaminen nimenomaan henkisen väkivallan toteuttamisen muotoina ovat, koska asiantuntemukseni ei tähän riitä. Tavoitteeni on asiaa problemasoiden tarkastella, mistä tietoisuudessa ja siten sen kehittymisen ehkäisemisessä sekä sen rajoittamisessa ja harhauttamisessa on tai voisi olla kyse.
Siis: mistä tietoisuudessa on kyse - eli mitä tietoisuus on? Kuullessamme sanan "tietoisuus" arkisessa puheessa ymmärrämme sen tavallisesti siten, että se viittaa mielessä tai toisessa niiden tietojen, käsitysten tai näkemysten summaa, joita ihmisillä on olemassa mielessään. Tässä mielessä esim. yksilön tietoisuus tarkoittaisi hänen tietojaan tai käsityksiään siitä, miten asiat ovat. Tämä ei kuitenkaan auta meitä kovinkaan pitkälle p vastaamaan siihen, mitä tietoisuus on tai mistä siinä on kyse. Se osoittaa vain sen itsestäänselvyyden, että tietoisuudesta arkisesti puhuttaessa puhutaan mielessä tai toisessa ihmisten sitä koskevista tiedoista tai käsityksistä, miten asiat ovat, mutta se ei kerro vielä mistä siinä, mistä näissä tiedoissa tai käsityksissä - ja siten itse asiassa tietoisuudessa - on kyse. Mistä siinä sitten on kyse? Toisin sanoen, mitä oikeastaan ovat ihmisten tiedot tai käsitykset siitä, miten asiat ovat? Tarkastelen aluksi sitä tätä kysymystä koskevaa käsityskantaa, jota paremman puuttuessa nimitän tietoisuuden kuvateoriaksi. Sen ydin voidaan ilmaista seuraavasti: Tietoisuus on enemmän tai vähemmän uskollinen kuva tai jäljennös todellisuudesta ihmisen mielessä. Tämän käsityskannan mukaan todellisuus astuu aistien kautta, aistinelinten välityksellä, ihmisen mielen tiedolliseksi sisällöksi. Toisin sanoen tieto syntyy ja tietoisuus muodostuu, kun ihminen aistimuksessa ja havainnossa johtaa sitä, mitä tietoisuudessa on olemassa, nimeää kohteensa ja näin tehden omaksuu tuota todellisuutta mielensä sisällöksi, tietoisuudekseen.
Tarkastelkaamme tälle tietoisuuden kuvateoriaksi nimittämälleni käsityskannalle ominaista käsitystä kielestä. Tämä on tarpeen, jotta voisimme luonnehtia sitä, mistä tietoisuuden kehittymisen ehkäisemisessä tai sen rajoittamisessa ja harhauttamisessa tämän teorian näkökulmasta voisi olla kyse. Tämän käsityskannan mukaan kielessä olevat merkitykselliset sanat ovat sellaisia, jotka nimeävät juuri sitä todellisuudessa olemassaolevaa, mitä me aistimuksessa tai havainnossa kohtaamme - tai tämän olemassaolevan perusteella ajateltavissaolevaa. (Tämän lisäksi kielessä on olemassa sellaisia"apusanoja"- kuten esim. "ja", "tai" jne. - jotka ovat kehittyneet sitä varten, että voisimme käsitellä olemassa- tai ajateltavissaolevaa ajattelussamme ja puheessamme: nämä eivät kuitenkaan kiinnosta meitä tässä...) Kukin merkityksellisistä sanoista saa merkityksensä sen mukaan, mihin todellisuudessa olemassa- tai ajateltavissaolevaan se viittaa. Esim. sanan "puu" merkitys on olemassaoleva puu, sanan "talo" merkitys olemassaoleva talo ja sanan "kentauri" merkitys olemassaolevan ihmisen ja olemassaolevan hevosen perusteella ajateltavissaoleva kentausi.
Tietoisuuden kuvateoriaan sisältyvää ajatusta tietoisuudesta, kielestä ja tietoisuuden kehityksestä voidaan havainnollistaa seuraavan kuivin avulla:
Tämä kuvio pyrkii siis havainnollistamaan sitä ajatusta, että ihminen on kuin esineellisen maailman keskellä, jota hän aistii ja havaitsee eli tiedostaa. Hän varustaa havaitsemansa - so. tiedostamansa - merkeillä; sanoilla, jotka säilyvät muistissa ja joiden avulla kommunikoidaan. Mitä pidemmälle todellisuuteen - esim. mikromaailmaan tai avaruuteen - ihminen pystyy havaintonsa ulottamaan, sitä laajemmaksi tietoisuus muodostuu. Tietoisuuden kuvateorian mukaan tietoisuuden kehityksessä onkin olennaisesti kyse sen todellisuuden alan laajentamisesta, minkä tietoisuus mahduttaa piiriinsä. Esimerkiksi ero alkuihmisen ja nykyihmisen - tai lapsen ja aikuisen - tietoisuuden välillä olisi vain siinä, että edellinen (jota kuviossa havainnollistaa sisempi kehä) mahduttaa sisälleen pienemmän alan todellisuudesta kuin jälkimmäinen (jota kuviossa havainnollistaa ulompi kehä). Näin ollen henkinen väkivalta tietoisuuden kehityksen ehkäisemisen merkityksessä - samoin kuin tietoisuuden rajoituksen merkityksessä - tarkoittaisi tämän teorian näkökulmasta tietoisuuden alallisen laajenemisen rajoittamista, mikä voisi tapahtua esim. siten, että pidätytään kertomasta sellaisista tosiseikoista ja asiantiloista, jotka ylittävät ihmisen välittömän, arkipäiväisen kokemuspiirin.
Entä sitten henkinen väkivalta tietoisuuden harhauttamisen merkityksessä? Koska ihminen tietoisuuden kuvateorian mukaan omaksuu todellisuutta tietoisuudekseen nimeämällä sanoin sitä olemassaolevaa, minkä hän aistimuksessa ja havainnossa kohtaa, tietoisuus on olennaisesti jotain sanallista. Toiseksi koska kukin merkityksellinen sana viittaa aina johonkin tiettyyn yhteen olemassa- tai ajateltavissaolevaan kullakin merkityksellisellä sanalla voi olla vain yksi oikea merkitys - ts. juuri se olemassa - tai ajateltavissaoleva, jonka nimeämiseksi se on muodostettu. Näin ollen tietoisuuden harhauttamisessa olisi olennaisesti kyse siitä, että sanojen oikeat merkitykset pyritään korvaamaan väärillä merkityksillä.
Tämä tietoisuuden kuvateoria saattaa ensi kuulemalta vaikuttaa hyvinkin järkeenkäyvältä ja uskottavalta. Se onki inspiroinut esimerkiksi sitä pitkään lähes itsestäänselvänä totuutena pidettyä käsitystä tieteen kehityksestä, että tieteellinen tieto muodostuu induktiivisesti, havaintojen perusteella tapahtuvan yleistämisen kautta ja että tieteen kehitys on tiedon tasaista kartuttamista tai sen alan tasaista laajentamista; ts. sitä, että jatkuvasti tehdään uusia yleistyksiä ja lisätään vanhoihin. Tieteen historiaa tarkastelemalla on kuitenkin helppo osoittaa, että tämä lähes itsestäänselvyydeksi kiteytynyt käsitys on tosiasiassa mitä kyseenalaisin. Esimerkiksi tieteen kehitys ei tuon historian valossa ole tiedon tasaista karttumista tai sen tasaista alallista laajenemista vaan sille on pikemminkin luonteenomaista katkelmallisuus ja epäjatkuvuus, vanhojen teorioiden häviäminen ja uusien kokonaan uudentyyppisten teorioiden syntyminen. Esimerkiksi uuden luonnontieteen syntymistä uuden ajan alussa on erittäin vaikea selittää siten, että siinä oli kyse vain uusista havainnoista ja näiden tuottamista uusista yleistyksistä, jotka olivat pelkästään lisäystä aiempiin havaintoihin ja yleistyksiin. Pikemminkin siinä oli kyse suunnattomasta henkisestä murroksesta tai kumouksesta, jonka myötä syntyi kokonaan uudenlainen tapa tarkastella todellisuutta - tapa, joka käy havaintojen edellä ja joka antaa jopa alemmille havainnoille, tiedoille ja käsityksille kokonaan uudenlaisen tulkinnan tai sisällön.
Kun tietoisuuden kuvateoria lähtee siitä, että aistimus tai havainto on tietomme puhdas, järkähtämätön ja viimekätinen perusta, viittaavat esim. juuri uuden luonnontieteen syntyy liittyen esitetyt näkökohdat siihen, että havainnot eivät ole puhtaita vaan että niissä on aina mukana tulkinnallinen komponentti, että ne eivät ole järkähtämättömiä vaan että ne riippuvat siitä kehyksestä, jonka puitteissa ne saavat tulkintansa ja että ne eivät ole viimekätisiä vaan että niitä viimekätisempiä on juuri tuo niille tulkinnan ja sisällön antava kehys. Tämän mukaan todellisuus ei astu tietoisuudeksi puhtaan aistimuksen ja havainnon välittämänä, kuten tietoisuuden kuvateoria olettaa, vaan se "astuu tietoisuudeksi" - jos asiaa tässä yhteydessä enää voi edes ilmaista näin - aina vain sellaisen kehyksen kautta, jonka puitteissa havainnot tulevat tulkituiksi ja saavat sisältönsä. Tietoisuus ei tällöin ole todellisuuden aistimellis-havainnollinen, sitä enemmän tai vähemmän peittävästi esittävä jäljennös ihmisen mielessä vaan se on tuon kehyksen puitteissa tulkittu ja käsitteellistetty "kuva" siitä. Nimittäkäämme tätä käsityskantaa tietoisuuden kehysteoriaksi.
Tämä tietoisuuden kehysteoria saattaa ensi kuulemalta vaikuttaa tietoisuuden kuvateoriaa huomattavasti problemaattisemmalta. Erityisesti se on omiaan herättämään seuraavan ongelmallisen kysymyksen: jos se, mitä tietoisuutemme sisältää, on kulkenut jonkin tulkitsevan kehyksen kautta, mistä tiedämme - tai voimmeko mistään tietää - vastaako se, mitä tietoisuudessamme on todellisuutta vai ei. Tämä puolestaan herättää sen kysymyksen, eikö tietoisuuden kehysteoriaan sisällykin sellainen - intuitiivisesti vaikeasti hyväksyttävissä olevalta tuntuva - ajatus, että todellisuuden tiedostaminen on pitkälti subjektiivista ja mielivaltaista eli että se, miltä asiat tietyn kehyksen puitteissa näyttävät, on kelpuutettava yhtä päteväksi tiedoksi kuin se, miltä ne näyttävät tietyn toisen kehyksen puitteissa. Älkäämme kuitenkaan hylätkö tietoisuuden kehysteoriaa suoralta kädeltä siitä syystä, että se tuntuu intuitiivisesti vastenmieliseltä, vaan asettakaamme seuraava, tarkastelua eteenpäin vievä kysymys: Jos tietoisuutemme määräytyy aina jonkin tulkitsevan kehyksen puitteissa, mistä tällaisessa tulkitsevassa kehyksessä voisi olla kyse ja miten se puolestaan voisi määräytyä.
Niin, mistä tuollaisessa kehyksessä voisi olla kyse? Eräs mahdollisuus on tulkita se ideologiaksi tai maailmankatsomukselliseksi - ideologiaksi tällöin siinä merkityksessä, jossa sillä tarkoitetaan määrättyjen etujen pohjalta syntyvää perustavien uskomusten ja arvojen joukkoa tai järjestelmää. Mainitsen tämän mahdollisuuden kuitenkin vain esimerkkinä, jonka toivon valaisevan tässä käsiteltävää kysymystä. En näet itse pidä sitä esitetyssä muodossa hedelmällisenä. Sen sijaan haluan tarkastella erästä toista mahdollisuutta vastata tähän kysymykseen; mahdollisuutta, joka ensi kuulemalta saattaa tuntua peräti merkilliseltä - sitä nimittäin, että tuo tulkitseva kehys, jonka pohjalta tietoisuutemme muotoutuu, muodostuu käytännöstämme. On tärkeää huomata, ettei käsitteellä käytäntö tässä yhteydessä tarkoiteta vain sitä, mitä se arkikielessä tavallisesti merkitsee - ts. toimintarutiinia, työtä "kentällä" tms. - vaan se tarkoittaa tässä koko sitä kokonaisuutta, minkä ihmisten toiminta ja eläminen muodostavat. Käytäntö on siis sama kuin elämisen toteuttamisen tapa, elämänmuoto, missä perustavinta on se, miten ihmiset tuottavat ne tarvikkeet, joita he elääkseen tarvitsevat.
Mitä nyt sillä väitteellä voidaan tarkoittaa, että se tulkitseva kehys, jonka pohjalta tietoisuutemme muotoutuu muodostuu käytännössämme - siis siitä, miten toteutamme elämisemme? Tämä on vaikea kysymys, enkä voi toivoakaan, että voisin käsitellä sitä tässä sillä perusteellisuudella, minkä se ansaitsisi. Joka tapauksessa tämä väite perustuu siihen luullakseni sinänsä varsin yksinkertaiselta kuulostavaan ajatukseen, että ihmiset suuntautuvat todellisuuteen tarkoitushakuisesti, esimerkiksi - asiaa yksinkertaistaaksemme - tarpeentyydytyksensä näkökulmasta. Niinpä jollakin todellisuuden objektilla on ihmiselle merkitystä siinä mielessä kuin se palvelee sitä, mihin hän pyrkii - esimerkiksi siinä mielessä kuin se palvelee hänen tarpeentyydytystään. Käytäntö onkin keskeisesti välineiden luomista tai niiden käyttämistä pyrkimysten toteuttamiseksi, esim. juuri tarpeiden tyydyttämiseksi. Nämä välineet ulottuvat yksinkertaisesta työkaluista aina monimutkaisiin yhteiskunnallisiin järjestelmiin - kuten esim. mielenterveysorganisaatioihin - asti. Luodessaan määrätyn välineen tai käyttäessään sitä ihminen siis luo sen tai käyttää sitä aina joihinkin tarkoituksiin. Tuo väline saakin käytännölliset merkityksensä juuri käyttötarkoituksiensa kautta. Välineet ovatkin olemassa meille - voisi sanoa - juuri tällaisten käytännöllisten merkitysten konstituoimina: ymmärrämme välineet niiden käyttötarkoitusten perusteella.
Tästä vastauksesta puuttuu kuitenkin vielä eräs olennainen seikka, nimittäin se, että ihmiset eivät toteuta elämistään yksin vaan aina suuremmassa tai pienemmässä määrin - yhdessä; so. ollen kanssakäymisessä keskenään. Inhimillinen käytäntö onkin näin ollen aina yhteistä, yhteisöllistä tai yhteiskunnallista käytäntöä. Tässä yhteydessä käytännössä syntyneiden tai luotujen välineiden käytännölliset merkitykset ovat luonnollisesti olemassa tällöin aina - suuremmassa tai pienemmässä mitassa - yhteisöllisesti tai yhteiskunnallisesti, yhteisenä "tietona" siitä, mitä tarkoitusta mikin niistä palvelee tai mihin mitäkin käytetään. Yhteisessä käytännössä, mihin eri sukupolviin kuuluvat osallistuvat, nämä käytännölliset näkökohdat ovat keskeisimpiä niistä, jotka perustelevat sitä ajatusta, että yhteisöllinen tai yhteiskunnallinen käytäntö muodostaa sen kehyksen, jonka puitteissa tuossa yhteisössä varttuvan ja elävän ihmisen tietoisuus muotoutuu.
Tietysti nämä näkökohdat voidaan pyrkiä kiistämään. Voidaan huomauttaa esimerkiksi, että vaikkapa aineen rakennetta selvittävälle luonnontieteilijälle sillä ei välttämättä ole mitään merkitystä, mihin tarkoitukseen mitäkin ainetta käytetään. Tämä huomautus sisältää siis sen ajatuksen, että tieteellisessä työssään luonnontieteilijä asettaa ikään kuin syrjään tai sulkeisiin sen, miten ne objektit, joita hän tutkii, palvelevat ihmisten käytännöllisiä pyrkimyksiä - eli että hän pyrkii tutkimaan niitä sellaisina kuin ne sinänsä ovat. Tähän voidaan kuitenkin välittömästi huomauttaa vastaan, että tällainen luonnontieteellinen tapa suuntautua todellisuuteen nojaa sekin viime kädessä määrätynlaiseen käytäntöön, nimittäin siihen, jonka puitteissa luonto on tullut ihmisille puhtaaksi hyödyn asiaksi. Juuri luonnon käytännöllinen hyväksikäyttö edellyttää tietoa siitä, millainen se sinänsä on - so. tietoa sen rakenteesta, lainmukaisuuksista jne. Tämä on eräs esimerkki siitä, miten teoreettinen tai tieteellinen tietoisuus - tietoisuus, joka pyrkii ylittämään sen arkitietoisuuden puitteet, jolle todellisuus on olemassa käytännöllisten merkitysten strukturoimana - voi viime kädessä kuitenkin olla määrätyn käytännöllisen suhteen kehystämä.
Toinen vastaväite on seuraava. Jos on niin, että käytäntö muodostaa sen kehyksen, jonka puitteissa tietoisuus muotoutuu - eli jos on niin, että todellisuus astuu tietoisuudeksi yhteisöllisesti olemassaolevien käytännöllisten merkitysten strukturoimana - miten on selitettävissä, että ihmiset eivät näytä monastikaan tiedostavan tätä vaan käsittävät asian useimmiten tietoisuuden kuvateorian mukaisesti eli siten, että tietoisuudessa on kyse vain aistinelinten välittämästä todellisuuden jäljennöksestä. Tämä on mahdollista selittää siten, että käytäntömme on muodostunut meille niin automaattiseksi itsestäänselvyydeksi, että me voimme toimia oikein ja menestyksellisesti välineellisessä maailmassamme tarvitsematta ajatella lainkaan sitä, että tämä on mahdollista vain siitä syystä, että tietoisuutemme on muotoutunut tämän käytäntömme puitteissa. Vasta jos syystä tai toisesta joudumme tekemisiin omasta käytännöstämme täysin poikkeavan käytännön kanssa, oman tietoisuutemme sidonnaisuus omaan käytäntöömme todennäköisesti paljastuu meille - usein jopa niin dramaattisesti, että tällaiseen kokemukseen viittaava termi erilaisuusshokki tai kulttuurishokki ei tunnu lainkaan liioitetulta. Kestää usein kauan ennen kuin pääsemme siitä tunteesta, että asiat, joihin tuon uuden käytännön puitteissa törmäämme, ovat jotenkin kummallisia tai vääriä. Pääsemme tästä tunteesta oikeastaan vasta sitten kun tuo suuri käytäntö on tullut itsestäänselvyydeksi; so. kun todellisuus on asettunut tietoisuudeksemme sen sisältämien käytännöllisten merkitysten strukturoimana.
Tämän pitkän selityksen aikana on mielessä saattanut herätä se kysymys, mitä tekemistä tällä kaikella on henkisen väkivallan kanssa. Koetan seuraavassa vastata tähän kysymykseen. Nyt jos pitää paikkansa, että käytäntö asettaa puitteet tietoisuuden muotoutumiselle, se mitä tietoisuuden kehittymisen ehkäisemisestä tai sen rajoittamisesta ja harhauttamisesta tietoisuuden kuvateorian pohjalta edellä sanottiin voi päteä enintään vain aina kunkin toisistaan eroavan käytännön sisällön, mutta ei käytäntöjen välillä, ei yleisesti. Ts. määrätyn käytännön sisällä voimme ehkä puhua tietoisuuden kehittämisen ehkäisemisestä tai rajoittamisesta - mikä loppujen lopuksi ei kuitenkaan voi tarkoittaa muuta kuin sitä, että ihmiselle ei suoda täysin mahdollisuuksia toimia sen puitteissa eli että hänet pakotetaan toimimaan toisen, sitä rajoitetumman käytännön piirissä - tai sen harhauttamisesta siten, että se, mitä kielen merkitykselliset sanat tuon käytännön puitteissa merkitsevät, pyritään korvaamaan toisiin käytäntöihin viittaavilla merkityksillä. Voi tosin olla, että näin ei voitaisi puhua. Oli miten oli, tämä tarkastelu osoittaa joka tapauksessa sen, että jos se pitää paikkansa että käytäntö asettaa puitteet tietoisuuden muotoutumiselle, puhuminen tietoisuuden kehittymisen ehkäisemisestä tai sen rajoittamisesta ja harhauttamisesta on paljon ongelmallisempaa kuin miltä tietoisuuden kuvateorian perusteella näytti.
Tässä yhteydessä on syytä kiinnittää huomiota myös erääseen toiseen seikkaan. Nimittäin kuten edellä totesin on mahdollista ajatella, että käytäntömme on meille normaalisti niin itsestään selvää, ettemme tiedosta, missä mielessä ja missä määrin tietoisuutemme voi olla sen määräämää. Jos näin on, voisi sanoa, että itse käytäntömme tekee meille henkistä väkivaltaa; so. ehkäisee ja rajoittaa tietoisuutemme kehitystä niin, ettemme tule sen merkityksestä tässä suhteessa tietoiseksi. Mielestäni tämä on huomionarvoinen seikka - nimenomaan siitä syystä, että tietoisuuden kuvateoria on omiaan kuin itsestään johtamaan siihen käsitykseen, että henkisessä väkivallassa on kyse aina joidenkin tietoisten agenttien - vallanpitävien tms. - tietoisesta toiminnasta. Toisaalta en kylläkään tiedä, onko käytäntömme, tästä mahdollisesta vaikutukseta yleensä järkevää puhua henkisenä väkivaltana; jos on, sitä voitaisiin kutsua ehkä rakenteelliseksi henkiseksi väkivallaksi hieman samassa mielessä kuin puhutaan rakenteellisesta väkivallasta yleensä.
Kaikesta huolimatta minusta on vaikea välttää sitä vaikutelmaa, että tämä juuri tarkastelun kohteena ollut käsityskanta - ts. se, että käytäntömme asettaa ne kehykset, joiden puitteissa pysyen tietoisuutemme muotoutuu - on epätyydyttävä siinä muodossa kuin sitä edellä tarkasteltiin. Mutta miksi? Tarkastelkaamme tätä kysymystä lähtien siitä, miten tämän käsityskannan mukaan pyrkimyksiä tietoisuuden rajoittamiseen ja harhauttamiseen voitaisiin torjua. Paras keino tässä suhteessa ilmeisestikin olisi ihmisten saattaminen tietoisiksi käytännöstään ja siitä, miten se heidän tietoisuuttaan määrää. Tämä voisi paitsi tehdä ihmiset kykeneviksi vastustamaan tietoisia tietoisuuden rajoittamis- ja harhauttamispyrkimyksiä oman käytäntönsä ja elämänmuotonsa sisällä myös lisätä heidän valmiuksiaan ymmärtää ja siten suvaita muita käytäntöjä ja elämänmuotoja. Tämä sinänsä hyvin humaanilta kuulostava ajatus on kuitenkin eräässä suhteessa hyvin ongelmallinen - nimittäin siinä, että se ottaa käytännöt ja elämänmuodot annettuina. Ts. sen mukaan tietty käytäntö tai elämänmuoto on sitä, mitä on ja sillä hyvä. Ottaessaan käytännöt tai elämänmuodot näin annettuina tuo ajatus sisältää vähintäänkin epäsuorasti sen näkemyksen, että ihmisten käytäntö on vapaat eli että he toteuttavat elämisensä vapaasti itse tahtomiaan päämääriä toteuttaen. Nimittäin vain jos näin on, voidaan käytäntö ottaa epäproblemaattisena ja annettuna eli asennoitua siihen siten, että se on, mitä on, ja sillä hyvä.
Mutta onko näin? Meistä itsekustakin saattaa silti tuntua, sillä emmekö me itse päätä sitä, mitä teemme ja mihin pyrimme. On kuitenkin mahdollista ajatella, että vaikka me itse päätämmekin, mihin pyrimme, me teemme päätöksemme aina erilaisten pakkojen ja rajoitusten alaisina, jotka kuitenkin ovat meille niin luonnollisia, että emme tule kiinnittäneeksi niihin mitään varsinaista huomiota. Tarkoitan näillä pakoilla ja rajoituksilla niitä historian kuluessa syntyneitä ja kehittyviä olosuhteita, joiden kulloisestakin luonteesta riippuu, mitä milloinkin tullaan pitäneeksi mahdollisena ja mitä mahdottomana, mitä järkevänä ja mitä järjettömänä. Tällä tavoin nämä aina edelliseltä sukupolvelta tulevalle jäävät olosuhteet ovat omiaan ikään kuin automaattisesti - ihmisten itsensä asiaa huomaamatta - sulkemaan pois tiettyjä vaihtoehtoja ja tuomaan esiin toisia. Ts. nämä olosuhteet toiminnalle asettuvina pakkoina ja rajoituksina muodostaisivat ikään kuin sen luonnollisena ja itsestään selvänä huomaamatta jäävän kehyksen, jonka puitteissa toimimme - toimimme uskoen olevamme vapaita, koska päätämme päämääristämme itse.
Tätä on ehkä tarpeen valaista jollakin esimerkillä. Mietitäänpä vaikka ihmiskunnan teknologista kehitystä. Voidaan ajatella, että kussakin teknologisen kehityksen vaiheessa aina vain määrätyt teknologiset ratkaisut näyttävät luonnollisilta ja järkeviltä kun taas toiset näyttävät mahdottomilta ja järjettömiltä - mikäli niitä tullaan ajatelleeksi lainkaan. Näin teknologinen kehitys olisi tietyssä mielessä itse itsenään määräävä prosessi, joka tietysti toteutuu vain meidän toimintamme kautta, mutta joka ei silti ole vapaassa ja tietoisessa hallinnassamme, vaan joka päinvastoin - sulkemalla kulloinkin pois määrättyjä ratkaisuja ja pakottamalla toisiin - hallitsee meitä. Tällöin teknologinen kehitys asettaisi sen "logiikan", jota ihmiskunta historiassaan noudattaisi tulematta ihmiskuntana tästä asiasta kuitenkaan itse tietoiseksi. Korostan kuitenkin sitä, että esitin tämän mahdollisuuden vain asiaa valaisevana esimerkkinä. Näet vaikka käsitykseni on, että käytäntömme hallitsee sille vieras "logiikka" - "logiikka", jota me emme kollektiivisesti ole tiedostaneet - en ole sitä mieltä, että se on teknologinen kehitys. Pikemminkin siinä on kyse jostakin sellaisesta, mistä käsin myös teknologinen kehitys määräytyy.
Ajatus siitä, että toimintamme ja käytäntömme olisi vain näennäisesti suvereenissa hallinnassamme, mutta tosiasiassa ulkoisten pakkojen ja rajoitusten asettaman "logiikan" hallitsemaa, antaa kokonaan uuden perspektiivin tarkastella kysymystä käytännön ja tietoisuuden suhteesta. Nimittäin se aiemmin tarkasteltuun käsityskantaan sisältynyt näkemys, että ihmisen saattaminen tietoiseksi käytännöstään ja siitä, miten se voi hänen tietoisuuttaan määrätä, on tämän ajatuksen mukaan virheellinen. Näet käytännön ja sen tietoisuutta määräävän merkityksen tiedostaminen on vasta välttämätön ensimmäinen vaihe, mihin pysähtyminen johtaa kuitenkin auttamatta "väärään tietoisuuteen"; toinen ja ratkaiseva askel on sen tiedostaminen, että käytäntömme - ja siten sen puitteissa muotoutunut arkitietoisuutemme - ovat itselleen vieraan "logiikan" alistamia.
Tästä näkökulmasta myös edellä esiin tuotu käsite "rakenteellinen henkinen väkivalta" - mitä siis käytäntömme meihin nähden harjoittaa - saisi uuden ja syvemmän merkityksen; siinä olisi olennaisesti kyse siitä, että käytäntömme ja sen puitteissa muotoutunut arkitietoisuutemme pidättävät meitä huomaamasta, että käytäntömme ei olekaan hallinnassamme ja toimimasta sillä tavoin, että saisimme sen hallintaamme.
Tässä mielessä se, mitä raportissa henkisestä väkivallasta sanotaan esimerkiksi yhteiskuntaa koskevan tiedon lisäämisen tärkeydestä pyrittäessä lisäämään ihmisten mahdollisuuksia vastustaa väkivaltaa, saa myös uuden ja syvemmän merkityksen. Yhteiskuntaa - eli käytäntöämme, sillä yhteiskuntamme on juuri käytäntömme organisaatio - koskeva oikea tieto, joka ei pysähdy vain siihen, millaiselta yhteiskunta käytännöllisten merkitysten strukturoimana arkitietoisuudessa näyttää, vaan pyrkii paljastamaan sen "logiikan", mikä käytännöllemme asettuvien pakkojen ja rajoitusten kautta sitä hallitsee, ei toimi vain - niin sanoakseni - "rokotteena" tietoisia tietoisuuden rajoittamis- ja harhauttamispyrkimyksiä vastaan, vaan se voi positiivisesti auttaa meitä vapautumaan tuosta käytäntöämme hallitsevasta "logiikasta".
Original file name: 85pieti
This file was converted with TextToHTML - (c) 1995 Logic n.v. - Kris Coppieters